Hanna Brotherus

Tanssitaiteilija Hanna Brotherus on kiinnostava ja omintakeinen tekijä Suomalaisen tanssin kentällä. Hänen töilleen on leimallista tiedostava ja yhteiskunnallisiin ilmiöihin pureutuva näkemys.

Hanna Brotherus kokoaa ensemblensä erilaisista ja eri ikäisistä ihmisistä luoden persoonallisen jäljen töihinsä. Esiintyjien autenttisuus ja läsnäolo näyttämöllä ovat Brotheruksen töissä poikkeuksellisen vahvoja.

Kansallisteatterin historian ensimmäinen nykytanssiteos, Paperiankkuri (2011), toi turvapaikanhakijoiden elämäntarinat kantaväestön tietoisuuteen liikkeen, musiikin ja tekstin keinoin. YLE Teema televisioi Paperiankkurin ensi-illan suorana lähetyksenä.

Koiton laululle koreografioitu En lähde täältä salaa (2009) yhdisti laulun ja liikkeen saumattomaksi, surusta ja luopumisesta kertovaksi vuoropuheluksi.

Marraskuussa 2008 sai ensi-iltansa Silmissäni mennyt, Helsingin kaupunginteatterin yleisötyöprojektin tuloksena syntynyt teos, jossa helsinkiläiset seniorit peilaavat muistojaan ja elettyä elämäänsä tanssin keinoin.

Kommunikaatioyhteiskunnan inhimillisiä paradokseja luotaava Lähiosoite nähtiin Zodiakin näyttämöllä joulu-tammikuussa 2007-08. Kamarimusikaaliksi luonnehdittu neljän tanssijan ihmissuhdepeli oli jälleen uudenlainen teos Brotherukselta: “Teos peilaa onnistuneesti kaupunkilaisia jonkinlaisena eristäytyneiden yhteisönä.” (liikekieli.com) ”Lähiosoite on vuoden tanssi-innovaatio!” (HS)

Tanssiteatteri Hurjaruuthin tilaama tanssisatu Hannu ja Kerttu (2007) sai loistavat arvostelut: ”…tanssisatu on salaviisas ja hieno kannanotto. Lapsille se näyttäytyy perinteisenä satuna täynnä hohtoa ja näyttämön magiaa.” (HS)

Oili Tannisen lastenkirjaklassikkoon perustuvaa Nunnua (2005) on esitetty mm. Oulussa, Trondheimissa, Pariisissa ja Kaposvarissa, Unkarissa, sekä viimeksi Tallinnassa (2008).

Lapsiesiintyjien riemastuttavalla vilpittömyydellä yleisön valloittanut tanssielokuva Ole aina luonamme voitti Cinedans–festivaalin pääpalkinnon Hollannissa v. 2003.

Lapsia nähtiin myös vanhemmuuden haasteita peilanneessa teoksessa Kukaan ei tiedä (2005), jolla Brotherus oli jälleen kerran tavoittanut ajan hengen – sekä täyttänyt katsomon ilta illan jäleen viimeistä paikkaa myöten.

Vanhusten hoidon kriisiä hyvinvointiyhteiskunnassa käsitellyt Pieni hyvä (Helsingin juhlaviikot, 1999) oli loistava esimerkki seniorien ilmaisuvoimasta nykytanssiteoksessa. Hanna Brotheruksen työ ikäihmisten parissa jatkuu edelleen työpajojen, näyttämöteosten ja tanssielokuvien merkeissä.