Lähiosoite
[english]
Koreografi Hanna Brotheruksen uutuus Lähiosoite on harvinainen tanssiteos, sillä se saa yleisön nauramaan. Brotherus käsittelee suomalaisille kovin tuttua ihmisen arkuutta kepeästi ja osuvasti. Lähiosoite-teoksen neljä tanssijaa tempautuu arkipäivän aaltoon, mutta pohtii mennessään, kuinka ihmeessä kohdata toinen ihminen. Tuloksena on tunnistettavia, vaivautuneita kohtaamisia, joille voi katsomon turvallisessa pimeydessä nauraa nolostumatta.
Teoksen monitaitoiset tanssijat Anne Hiekkaranta, Janne Marja-aho, Kaisa Niemi ja Hermanni Rask kaikki myös laulavat. Naivistinen laulutapa lämpiää hitaasti, mutta valloittaa. Laulun ja liikkeen yhtymäkohdat ja erot saavat aikaan humoristista teatteria.
Viitsisinkö mennä kerrostalon pihan puutarhajuhliin ja puhua ihmisille? pohtii Janne Marja-aho hurmaavana arkailijana. ”Kehtaisinko?” on hänen tärkein kysymyksensä. Rooli on epävarma ja pohdiskeleva, mutta sitä ei Anne Hiekkarannan esittämä rakastunut nainen huomaa.
Hermanni Rask on oivallinen Jukolan Jussi, joka käy metsässä repimässä puita, kun ahdistaa, ja päästää suustaan raivoisan huudon, kun ei muuten kykene ilmaisemaan itseään.
Kohtaus, jossa Kaisa Niemi laulaa olevansa menossa hoitoon, on hauska. Katsojan mielessä vilahtavat muodikas burnout, masennus tai hermoromahdus. Niemen laulu jatkuu, hän paljastaakin olevansa menossa jalkahoitoon. Sen hän toivoo auttavan poikaystävän etsinnässä, ja laulun aikana kaksi miestä sopivasti heitteleekin Niemeä aina lavastuksena olevan jääkaapin päälle asti.
Teos huipentuu puutarhajuhlien kohtaukseen, jossa meno äityy hermoilevien alkupokkurointien jälkeen hiukan liiankin villiksi. Juhlijoiden vaatteet lentelevät ja paljas iho vilkkuu vaaleana. Villiintyneiden edessä Hermanni Rask Isontalon Anttina karjuu menetettyjä mahdollisuuksiaan.
Lavastuksena on neljä korkeaa jääkaappia, kuin neljän tanssijan pienet yksiöt. Marjaana Rantaman luomassa lavastuksessa ollaan selvästi Suomessa ja kaupungissa. Takaseinällä, läpinäkyvän muovin takana häämöttää metsä. Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelema puvustus on sopivan arkinen, villatakki, lenkkarit, t-paita, jossa hölmö kuva ja teksti. Olemme selvästi Suomessa, maassa, jossa ihmiset eivät puhu eivätkä toisilleen pukahda. Esiintyjien laulamat vuorosanat ovat kuin ajatuskuplia, joita eivät muut näyttämöllä kuule.
Runoilija Anja Erämajan kirjoittama, yhdessä koreografin kanssa ideoima teksti on oivaltavaa. Hauskaksi tekstin tekevät yllättävät tilanteet sekä tanssijoiden ilmeet, eleet ja liikkuminen.
Tämä teos väistää määrittelyä. Tanssiteos se varmaankin on, koska esiintyjät ovat koulutettuja, taitavia tanssijoita. Musikaali, kyllä, muttei sellainen Disney-musikaali, joita viime aikoina on nähty näyttämöillä ja elokuvateattereissa. Liike ja laulu kietoutuvat saumattomasti yhteen, silti tanssi oli vaativaa, koko vartaloa käyttävää nykytanssia.
Teoksen musiikin on säveltänyt Antti Ikonen, ja musiikki tulee osin nauhalta. Sitä elävöittää näyttämön reunassa muusikko Tuomo Lassila, joka soittaa monenlaisia lyömäsoittimia ja huilua. Musiikki antoi tilaa resitatiiviselle tekstin esittämiselle, mutta kykeni kuitenkin tiivistämään tunnelmaa teoksen edetessä.
(Sara Nyberg/ Skenet 10.1.2008)[/english]
[finnish]Koreografi Hanna Brotheruksen uutuus Lähiosoite on harvinainen tanssiteos, sillä se saa yleisön nauramaan. Brotherus käsittelee suomalaisille kovin tuttua ihmisen arkuutta kepeästi ja osuvasti. Lähiosoite-teoksen neljä tanssijaa tempautuu arkipäivän aaltoon, mutta pohtii mennessään, kuinka ihmeessä kohdata toinen ihminen. Tuloksena on tunnistettavia, vaivautuneita kohtaamisia, joille voi katsomon turvallisessa pimeydessä nauraa nolostumatta.
Teoksen monitaitoiset tanssijat Anne Hiekkaranta, Janne Marja-aho, Kaisa Niemi ja Hermanni Rask kaikki myös laulavat. Naivistinen laulutapa lämpiää hitaasti, mutta valloittaa. Laulun ja liikkeen yhtymäkohdat ja erot saavat aikaan humoristista teatteria.
Viitsisinkö mennä kerrostalon pihan puutarhajuhliin ja puhua ihmisille? pohtii Janne Marja-aho hurmaavana arkailijana. ”Kehtaisinko?” on hänen tärkein kysymyksensä. Rooli on epävarma ja pohdiskeleva, mutta sitä ei Anne Hiekkarannan esittämä rakastunut nainen huomaa.
Hermanni Rask on oivallinen Jukolan Jussi, joka käy metsässä repimässä puita, kun ahdistaa, ja päästää suustaan raivoisan huudon, kun ei muuten kykene ilmaisemaan itseään.
Kohtaus, jossa Kaisa Niemi laulaa olevansa menossa hoitoon, on hauska. Katsojan mielessä vilahtavat muodikas burnout, masennus tai hermoromahdus. Niemen laulu jatkuu, hän paljastaakin olevansa menossa jalkahoitoon. Sen hän toivoo auttavan poikaystävän etsinnässä, ja laulun aikana kaksi miestä sopivasti heitteleekin Niemeä aina lavastuksena olevan jääkaapin päälle asti.
Teos huipentuu puutarhajuhlien kohtaukseen, jossa meno äityy hermoilevien alkupokkurointien jälkeen hiukan liiankin villiksi. Juhlijoiden vaatteet lentelevät ja paljas iho vilkkuu vaaleana. Villiintyneiden edessä Hermanni Rask Isontalon Anttina karjuu menetettyjä mahdollisuuksiaan.
Lavastuksena on neljä korkeaa jääkaappia, kuin neljän tanssijan pienet yksiöt. Marjaana Rantaman luomassa lavastuksessa ollaan selvästi Suomessa ja kaupungissa. Takaseinällä, läpinäkyvän muovin takana häämöttää metsä. Karoliina Koiso-Kanttilan suunnittelema puvustus on sopivan arkinen, villatakki, lenkkarit, t-paita, jossa hölmö kuva ja teksti. Olemme selvästi Suomessa, maassa, jossa ihmiset eivät puhu eivätkä toisilleen pukahda. Esiintyjien laulamat vuorosanat ovat kuin ajatuskuplia, joita eivät muut näyttämöllä kuule.
Runoilija Anja Erämajan kirjoittama, yhdessä koreografin kanssa ideoima teksti on oivaltavaa. Hauskaksi tekstin tekevät yllättävät tilanteet sekä tanssijoiden ilmeet, eleet ja liikkuminen.
Tämä teos väistää määrittelyä. Tanssiteos se varmaankin on, koska esiintyjät ovat koulutettuja, taitavia tanssijoita. Musikaali, kyllä, muttei sellainen Disney-musikaali, joita viime aikoina on nähty näyttämöillä ja elokuvateattereissa. Liike ja laulu kietoutuvat saumattomasti yhteen, silti tanssi oli vaativaa, koko vartaloa käyttävää nykytanssia.
Teoksen musiikin on säveltänyt Antti Ikonen, ja musiikki tulee osin nauhalta. Sitä elävöittää näyttämön reunassa muusikko Tuomo Lassila, joka soittaa monenlaisia lyömäsoittimia ja huilua. Musiikki antoi tilaa resitatiiviselle tekstin esittämiselle, mutta kykeni kuitenkin tiivistämään tunnelmaa teoksen edetessä.
(Sara Nyberg/ Skenet 10.1.2008)[/finnish]
