Stäng dörren
Lähtökohdista
Vuoden 2006 alussa koreografi Hanna Brotherus alkoi koota vanhuksista ja lapsista ryhmää tarkoituksenaan tehdä heille tanssiteos. Mukana olivat alusta asti myös lavastaja-puvustaja Karoliina Koiso-Kanttila sekä säveltäjä Antti Ikonen. Esiintyjät produktioon löydettiin pääasiassa Kumpulan kaupunginosan “kyläyhteisön” kautta: urheiluseura Toukolan Teräksen veteraaneista sekä koreografin pitämästä lastentanssiryhmästä.
Projekti aloitettiin vanhusten kotona tehdyillä haastatteluilla, joiden avulla Brotherus ja Koiso-Kanttila kartoittivat vanhusten elämänkaarta, muistoja ja tuntemuksia. Teoksen lähtökohtana käytettiin juuri näiden ihmisten persoonia, vahvuuksia ja rajoituksia. Haastatteluissa tuli toistuvasti esiin vanhusten yksinäisyys ja tarpeettomuuden tunne. Tarve kertoa ja tulla kuulluksi oli valtava. Myös ihmisen elämän kiertyminen kehäksi oli vahvasti läsnä; vanhukset puhuivat paljon sekä omasta lapsuudestaan että iän myötä muuttuneesta suhtautumisestaan lapsiin. Totesimme yhdessä, että vanhuus ja lapsuus muistuttavat toisiaan verrattuna työikäisen hektiseen elämään. Vanhuksilla ja lapsilla on samantapainen aikakäsitys - aika hidastuu tai menettää merkityksensä, ainakin jollain tavoin.
Teosta valmistelevia harjoituksia pidettiin kahtena päivänä viikossa Kumpulan kylätilassa, aina kaksi tuntia kerrallaan. Tavoitteeksi asetettiin esittää ainakin jonkinlainen versio teoksesta Kumpulan kyläkarnevaaleilla toukokuussa 2006.
Prosessista
Pian harjoitusten alettua koreografi ja harjoituksissa mukana ollut lavastaja totesivat, ettei työstä tulisi helppo. Lapset jotka olivat iältään 3-6 vuotiaita, olivat liian pieniä pitkäjänteiseen harjoitteluun, osa vanhuksista ei jaksanut juuri mitään fyysistä rasitusta, ja muutkin väsyivät nopeasti lasten vauhtiin ja vilinään.
Muutamat onnistuneet yhteiset hetket kuitenkin kannustivat jatkamaan työtä, ja lisäksi ryhmä tuntui olevan motivoitunut ja innoissaan yhteisestä produktiosta.
Kevään kuluessa alkoi tuntua, ettei näyttämöteosta kuitenkaan syntyisi. Vanhukset ja lapset sairastivat, harjoituksissa saatiin aikaan vain pieniä katkelmia, ja ylipäätään oli vaikeaa saada kaikkia yhtaikaa paikalle tai keskittymään. Vanhuksille oli tärkeää jutella ja muistella menneitä; jokainen koreoragfin teettämä muistoihin perustuva fyysinen harjoitus laukaisi tarinoiden tulvan. Kaunista ja mielenkiintoista katsottavaa olivat hetket, joilloin lapset ja vanhukset keskittyivät liikkeeseen ja omiin mielikuviinsa. Harjoituksissa syntynyt materiaali oli enemmän kuvia ja pieniä intiimejä hetkiä kuin pitkäkestoista näyttämötoimintaa. Ajatus elokuvasta alkoi itää. Tuntui että kamera voisi paremmin taltioida juuri näiden ihmisten ainutlaatuisuuden, liikkeen ja läsnäolon.
Työryhmällä oli aikaisempaa yhteistä kokemusta tanssilyhytelokuvien tekemisestä, ja harkinnan jälkeen päätettiin muuttaa suunnitelmaa: toukokuun lopussa järjestettiin esityksen sijasta kuvaukset, joissa hyödynnettiin kevään aikana syntynyttä materiaalia. Vaikka elokuvan rahoituksesta ei ollut tietoa, päätimme kuitenkin kuvata liikemateriaalin, sillä tuntui tärkeältä saattaa kevään harjoitusprosessi päätökseen tavalla tai toisella.
Kuvaaja Aada Niilola lupautui mukaan projektiin, ja myös esiintyjät olivat kaikki innoissaan mahdollisuudesta tehdä elokuva.
Kuvaukset
Kuvauspaikaksi valikoitui Forubon huvila Vuosaaressa. Vanha autio puurakennus oli tilana mielenkiintoinen ja tuntui olevan ikäänkuin ajasta irrallaan. Kuvaukset päädyttiin tekemään luonnonvalossa, yhdessä huvilan kulmahuoneista. Käsikirjoitus syntyi koreografin, lavastaja/puvustajan ja kuvaajan yhteistyönä. Materiaali kuvattiin MiniDV-nauhalle sekä jalustalta että käsivaralta. Kuvausten kestoksi sovittiin neljä päivää, jona aikana arvelimme ehtivämme kuvata kaikkia kahdeksaa esiintyjää yhdessä ja erikseen. Valmista materiaalia arvelimme saavamme sen verran, että elokuvan kokonaiskestoksi tulisi noin kymmenen minuuttia. Kuvausten aikana käsikirjoitus yksinkertaistui ja selkiytyi vielä alkuperäisestä.
Jälkityöt
Elokuvan leikkaajaksi saimme Sari Antikaisen. Huolimatta siitä – tai ehkä juuri sen takia - ettei hän tuntenut kuvattua materiaalia eikä teoksen taustaa ylipäänsä, hän onnistui löytämään kymmenien otosten joukosta unenomaisen tarinan ainekset. Vanhukset ja lapset saapuvat tyhjään huoneeseen yksin tai kaksin, ja hetken huoneessa oltuaan poistuvat narisevan oven kautta ulos kirkkaaseen auringonvaloon.
Antti Ikonen sai sävellettäväkseen lähes valmiiksi leikatun elokuvan, jonka muu äänimaailma on hyvin hienovarainen ja pelkistetty. Elokuvan yksinkertaiset, valssin rytmissä liikkuvat teemat on soitettu akustisilla soittimilla. Myös soittorasioiden hiljaista helinää on käytetty elokuvan musiikin yhtenä elementtinä.
Elokuvan esityksistä
Elokuvaa on esitetty nykytanssifestivaaleilla sekä opetuskäytössä. Elokuva soveltuu hyvin myös alustukseksi erilaisiin, esimerkiksi vanhustyöhön liittyviin esitelmiin, seminaareihin ja keskustelu-tilaisuuksiin.
